Video game difficulty and the intended player experience

Abstract

Työn tavoitteena on kartoittaa, kuinka vaikeusasteita on lähestytty erilaisissa videopeleissä ja pelitutkimuksessa sekä selvittää, millainen suhde tällä on pelisuunnitteluun tavoitellun pelikokemuksen kanssa. Työn tarkoituksena on luoda 2D-toimintapeliin vaikeusaste, joka vastaa mahdollisimman monella pelaajalla tavoiteltua haastetasoa. Merkittävä osa videopelien vaikeusasteisiin keskittyvistä tutkimuksista hyödyntää Mihaly Csikszentmihalyin flow-teoriaa. Flow-teoria on yksinkertaistettuna teoria immersiosta, jonka ihmiset saavuttavat tehdessään heitä sopivalla tavalla haastavia toimintoja. Liian haastavat toimet aiheuttavat ärsyyntymistä ja liian helpot tuntuvat tylsiltä. Vaikka peleillä on paljon yleisiä lähestymistapoja vaikeusasteisiin (esim. pelaajan mahdollisuus valita vaikeusasteen taso), pelien erilaisuudesta johtuen jokaisen pelisuunnittelijan on lähestyttävä vaikeusasteita oman pelinsä tarkoitusperien kautta. Kun luotiin kehitteillä olevaan peliin vaikeusastetta, hyödynnettiin kolmea yleisintä vaikeusasteiden lähestymistapaa: manuaalista, dynaamista ja sulautettua tapaa. Näitä tapoja käsiteltiin pelin omien mekaniikkojen kautta ja yritettiin luoda mahdollisimman tasainen vaikeusaste pelaajan kokemustasosta riippumatta. Peli testattiin neljä kertaa, ja sitä muokattiin jokaisen testauksen jälkeen saadun palautteen perusteella.

Pelaajien pelikokemustasosta riippumatta peli kehittyi jokaisen testauksen jälkeen lähemmäksi tasapainoista kokemusta. Testaukseen ja niistä saatuihin tuloksiin vaikuttivat testaajien pieni määrä ja pelissä havaitut häiriötekijät. Nämä häiriötekijät aiheuttivat peliin haastetta tavoilla, joita ei ollut haluttu. Monet keskivaikeusasteella pelaavat kokivat pelin hieman helpoksi vielä kaikkien testausten ja muutosten jälkeen. Suuri osa kehityksestä olikin käytetty joko helpoimman vaikeusasteen joustavuuteen tai keskivaikean helpottamiseen. Jatkokehityksenä keskityttäisiin enemmän dynaamisten vaikeusasteratkaisuiden joustavuuteen haasteen kasvamisessa, jos pelaaja pärjää pelissä liiankin hyvin. On myös tärkeää huomioida, minkä pelissä halutaan olevan haasteellista ja minkä ei, sillä suunnittelemattomat haasteet aiheuttavat usein pelaajissa ärsyyntymistä.

The objective of this thesis was to map out different ways in which video game difficulty has been approached in game design and studies. After researching some of the most common forms of difficulty design, the purpose was to create a difficulty system for a 2D action game, which provides the desired challenge level regardless of the player's gaming habits. Mihaly Csikszentmihaly’s theory of flow and three of the most common difficulty design conventions (manual, dynamic and embedded) were used to design the difficulty system. These design conventions were used through the game's own mechanics.

The game was tested four times, with changes made after each testing based on the feedback. The tests utilized quantitative and qualitative methods for gathering feedback. After each testing, the feedback from players got increasingly consistent regardless of their gaming habits. Some players who chose the medium difficulty still found the game to be easier than intended. Future development time should be spent developing dynamic systems that make the game harder if the player is performing better than expected. It is also important to test whether the challenge of the game comes from the designer’s intended designs.