Liiketaitoharjoittelun vaikutukset agilityohjaajan lajikohtaiseen liikkumiskykyyn

Abstract

Agility on koiran ja ihmisen yhteinen liikuntamuoto, jossa koira suorittaa vaihtelevan pituisen esteradan ihmisen ohjaamana. Laji vaatii koiranohjaajalta lukuisia fyysisiä ominaisuuksia: tasapainoa, ketteryyttä ja koordinaatiota, voimaa, nopeutta ja liikkuvuutta. Näitä on mahdollista kehittää varsinaisen lajisuorituksen ulkopuolella toteutettavan lajinomaisen harjoittelun avulla, jota voidaankin kutsua myös liiketaitoharjoitteluksi. Agilityssa ilman koiraa toteutettava lajinomainen harjoittelu on vielä suhteellisen harvinaista moneen muuhun urheilulajiin verrattuna, vaikka esimerkiksi salibandyssa säännöllisen harjoittelun on todettu vaikuttavan positiivisesti pelaajien suorituksiin. Liiketaitoharjoittelu myös pienentää urheilusuoritusten vammariskiä.

Opinnäytetyön tarkoitus oli selvittää, minkälainen vaikutus agilityohjaajan liiketaitoharjoittelulla on lajissa vaadittavaan liikkumiskykyyn. Vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Tutkimusaineisto kerättiin agilityohjaajan liiketaitokurssilla 15.9.-10.11.2012. Kurssi koostui kuudesta käytännön harjoituskerrasta, joiden kesto oli yksi tunti. Kurssille osallistui viisi agilityharrastajaa. Heille toteutettiin Alpha Fit -terveyskysely sekä liiketaitoja mittaavat alku- ja lopputestit. Lisäksi jokainen täytti kurssin päätyttyä sähköisen kyselykaavakkeen, jonka tavoitteena oli selvittää, miten paljon osallistujat harjoittelivat liiketaitokurssilla opeteltuja asioita itsenäisesti ja millainen vaikutus harjoitteluaktiivisuudella oli liiketaitotestien tuloksiin. Kyselyssä osallistujat kertoivat myös omakohtaisen kokemuksensa harjoittelun vaikutuksista agilitysuorituksiinsa.

Tulosten perusteella voidaan todeta, että liiketaitokurssi kehitti agilityohjaajien lajikohtaista liikkumiskykyä puristusvoimaa ja kaulan syvien koukistajalihasten voimaa lukuun ottamatta. Lisäksi kurssille osallistujat kokivat itse hyötyneensä harjoittelusta. Lajinomaisen harjoittelun ongelmana nähdään usein heikko yhtäläisyys itse lajiin, minkä vuoksi harjoitteiden tulisi linkittyä agilityyn mahdollisimman hyvin. Jotta lajinomainen harjoittelu ei jäisi agilityharrastajille vieraaksi, olisi sitä hyödyllistä sisällyttää agilityharjoitusten yhteyteen heti alkeiskurssista lähtien.

Agility is a dog sport in which a handler directs a dog through an obstacle course. The sport requires physical capacity from the handler: balance, agility, coordination, strength, speed and mobility are needed. These can be practiced with neuromuscular training. This training is done separate from the sport itself, but it includes physical exercises specific to the sport. In agility neuromuscular training is still quite rare compared to many other sports, although in for example floorball the benefits of neuromuscular training have been discovered: it leads to better skills required in the sport and decreases the risk of injury.

The purpose of this thesis was to find out, what kind of an effect agilityhandler’s neuromuscular training has on the skills needed in the sport. Such research has not been done before. The research data was gathered on a course that focused on agilityhandler’s neuromuscular training. The course was held on 15.9.-10.11.2012 and it had six hour-long training lessons. The course had five participants. They answered to an Alpha Fit health questionnaire and took part in fitness tests, the purpose of which was to evaluate their agility related moving skills. The participants also filled an electronic questionnaire about their independent neuromuscular training and general exercising habits. The goal was to determine what kind of an effect independent practicing has on the fitness test results. In the electronic questionnaire the participants also got to tell their own experiences about the course.

The results suggest that the agilityhandlers developed their neuromuscular skills during the course: the fitness test results improved except for grip strength and deep neck flexor muscle strength. The participants also felt they had benefitted from the course. The main problem of neuromuscular training in agility is often low relation between the practicing and the sport itself. Practicing without the dog may seem futile for many agilityhandlers, which is why the exercises should be as close to the sport as possible. Since neuromuscular training has many benefits, it should be a part of agilitytraining from the beginning.