Viulunsoittaja vanhassa suomalaisessa mustavalkoelokuvassa

Abstract

Vanhoista suomalaisista mustavalkoelokuvista on tullut jälleen ajankohtainen aihe, kun kiinnostus vanhoja elokuvia ja niiden kansallishistoriallista arvoa kohtaan on herännyt 2000-luvulla. Monen pimennossa vietetyn vuosikymmenen jälkeen vanhat suomalaiset elokuvat on nostettu uudelleen esiin ja ne ovat saaneet ansaitsemansa kunnian ja arvostuksen osana menneisyytemme kulttuuriperintöä.

Vanhat elokuvat heijastelevat menneisyyttämme ja antavat mahdollisuuden nähdä esimerkiksi, millaista oli elää 1940-luvun Helsingissä, millaisissa paikoissa nuoret kävivät ensitreffeillä, millaisia töitä naiset tekivät tai millaista suomalaisperheen arki saattoi olla sodan jälkeen. Vaikka tarinat ovatkin pääosin mielikuvituksen tuotetta, ovat elokuvien kuvauspaikat kesäisine järvimaisemineen, kylän kansakouluineen ja Helsingin kauppatoreineen todellista totta.

Runsaiden laulukohtausten ja Helsingin teatteriorkesterin soittaman sinfonisen taustamusiikin ohella vanhoissa suomalaisissa elokuvissa esiintyy paljon viulunsoittajia erilaisissa rooleissa, kuten pelimanneina, mustalaisviulisteina, ravintolamuusikkoina ja orkesteriviulisteina. Viulun näkyvyys elokuvissa on suuri ja musiikillisista ilmaisukeinoista ainoastaan laulu ja piano yltävät yhtä suosituiksi instrumenteiksi.

Tarkasteltaessa viulun (jousisoitin) sijasta nimenomaan viulunsoittajaa (henkilöhahmo) on suorastaan huomionarvoista, miten moni vanha suomalainen elokuva kertoo viulunsoittajan elämästä. Esimerkiksi juuri elokuvat ”Kulkurin valssi ”(1941), ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi” (1943), ”Toukokuun taika”(1948), ”Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi” (1949) ja ”Kesäillan valssi” (1951). Olen käyttänyt näitä elokuvia väylänä syventyäkseni tarkemmin suomalaisten viulunsoittajien elämään kulta-ajan (1930-1950-lukujen) mustavalkoelokuvissa.

Tavoitteenani oli selvittää esimerkiksi, millaisia henkilöitä ja persoonallisuuksia ovat nämä mustavalkoelokuvien viulunsoittajat. Millaisiksi elokuva heidät kuvaa ja mitä viulistia tutkimalla voidaan päätellä ajan hengestä. Ovatko viulistit enemmän naisia vai miehiä, köyhiä vai rikkaita, ihailtuja vai halveksittuja? Millaisissa tilanteissa he tarttuvat viuluun ja mikä on heidän motiivinsa soittaa?

Halusin tarttua aiheeseen, koska aihe kiinnostaa minua suuresti. Oman harrastuneisuuteni pohjalta olen ehtinyt katsoa jo melkein sata elokuvaa ja sitä kautta tietämystä opinnäytetyön tekemiseen oli jo entuudestaan. Halusin pyyhkiä pölyt unohduksiin jääneiden valkokangasviulistien yltä ja nostaa heidät elokuvien kätköistä esiin.

The old black and white Finnish films have become a current topic once again, as the interest in old movies and their national historical significance has grown in the 2000s. After many decades the old black and white Finnish films have been brought up again and they have earned the honor and appreciation as a part of our past heritage.

Films reflect our past and give the opportunity to see, for example, how people used to live in Helsinki in the 1940s, to what kind of places young people went on their first date, what kind of work women did or what was the Finnish families’ everyday life like after the war. Although the stories are mostly fiction, the film shots of lakes, village schools or the Helsinki market square are true reality.

In old Finnish films, there are a lot of songs and symphonic film scores, but also violin players enact various roles, for example fiddlers, Gypsy violinists, restaurant musicians and orchestra musicians. As a musical element, violin is as popular as piano and vocals.

It is remarkable that five films of the Golden Era of Finnish film (1930-1950) tell about the life of a violinist. In my thesis, I discuss the portrayal of Finnish violinists in these films and how their charac-terization reflects the spirit of time. Are the violinists women or men, poor or rich, admired or despised? In which situations do they take up the violin and what are their motives to play?

I wanted to tackle the subject, because it interests me greatly. I had already watched about one hundred of these films before I started my detailed analysis. I wanted to dust off the forgotten violinists of the silver screen and bring them to the spotlight.