Kasvattavaa taidetta : pedagoginen lastenteatteri

Abstract

Miten aikuinen ja lapsi pystyvät kommunikoimaan teatterin kielellä? Työssäni pohdin lastenteatterin arvoja ja pedagogisen esityksen valmistamista. Millaiset asiat mahdollistavat hyvän lastenteatteriesityksen? Keskeisenä asiana läpi työni kulkee ajatus lapsen ja aikuisen välisen kommunikaation ongelmista ja niiden työstämisestä. Miten löydämme yhteisen kielen?

Vaikka lapsuus usein määritellään ajaksi ennen täysi-ikäisyyttä, tässä työssä lastenteatterilla käsitetään esitykset, jotka ovat suunnattuja 3–8-vuotiaille lapsille. Tahdoin ottaa työni kohderyhmäksi ikäryhmän, jonka itse koen haastavimmaksi ja toisaalta laiminlyödyksi. Lapset ovat kohderyhmä, jolla on oikeus saada nähdä tasokasta, heille suunniteltua teatteritaidetta. Lastenteatterilla käsitetään usein myös lasten itse tekemä teatteri. Tässä työssä keskitytään kuitenkin esityksiin, jossa tekijöinä toimivat aikuiset. Käsittelen myös lastenteatterin ja koko perheen teatterin eroja.

Työssäni ei ole tarkoitus arvottaa teatteritaiteen eri muotoja ja nostaa lastenteatteri ”oikeaksi” tai ”puhtaaksi” teatterin muodoksi. Pohdin lastenteatterin tekemisen motiiveja ja sitä, kenen ehdoilla teatteria olisi tehtävä. Onko aikuisilla oikeus käyttää lapsia katsojina esityksissä, joissa tyydytetään tekijöiden tarvetta visuaaliseen teatteriin? Millaisella kompromissilla sekä taiteilija että katsoja kokevat esityksen mielekkääksi?

Teatteri tarjoaa lapsille mahdollisuuden oppia ja tutkia ympäröivää maailmaa. Asioiden näyttäminen voi avata mahdollisuuksia ymmärtää asioita, jotka muuten ovat lapsille käsittämättömiä. Lähtökohtaisesti lastenteatteri on pedagogista, sillä se sisältää väitteitä ja arvoja, joista työryhmän on oltava tietoisia ja vastuussa. Päälähteenä opinnäytetyöhöni olen käyttänyt teatteri-ilmaisun ohjaaja Reetta Vehkalahden teosta Leikkivä teatteri, Jyväskylän yliopiston tutkijan Hannu Heikkisen teosta Vakava leikillisyys sekä tutkija Eeva Mustosen Teatteri-lehdessä ja teatteriliiton verkkosivuilla julkaistuja artikkeleita.

How can an adult and a child communicate through the language of theatre? In my work I research the values of childrens theatre and the preparation of a pedagogic performance. What are the things that enable a good childrens theatre performance?

The essential point throughout my work is the thought of the problems of communication between an adult and a child and solving those problems. How can we find a common language?

Even though childhood is often defined as the time before legal adulthood, in this thesis the term "childrens theatre" is concentrated on performances made for children of the ages between 3–8. I wanted to choose this age group as my target group, because I feel it is the most challenging, yet neglected group. Children have the right to see qualified theatre that is made specifically for them.

The term children theatre is also often thought to be theatre made by children themselves. However, in this thesis the focus is on performances made by adults. I also write about the differences of childrens theatre and theatre for the whole family.

It is not the purpose of my work to try to put different forms of theatre in to any specific order or claim childrens theatre as the "right" or "pure" form. I ponder the motives of making childrens theatre and about on whose terms should theatre be done. Do adults have the right to use children as onlookers in performances, that only satisfy the makers´ need for visual theatre? What kind of compromises it takes to make both the artist and the observer feel the performance is meaningful?

Theatre offers a child a chance to learn and to study the surrounding world. Showing things might offer possibilities to understand things that are otherwise incomprehesible to a child. Basically childrens theatre is pedagogic, because it contains claims and values that the makers have to be aware of and responsible for.

The main source of information in this thesis is "Leikkivä teatteri" by drama instructor Reetta Vehkalahti, "Vakava leikillisyys" by researcher Hannu Heikkinen of Jyväskylä University and the articles published in Teatteri-magazine and the websites of theatre union by researcher Eeva Mustonen.