Työttömyys ja työvoimapolitiikka Suomessa ja Kainuussa 1990-luvulla
Palo, Sari (2001)
Palo, Sari
Kajaanin ammattikorkeakoulu
2001
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201003022662
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201003022662
Tiivistelmä
Suomessa oli 1990-luvun alussa paha lama, jonka seurauksena työvoiman kysyntä väheni
voimakkaasti. Vuosina 1991–1994 katosi 450 000 työpaikkaa. Työvoimapoliittisten toimenpiteiden
avulla koetettiin vähentää työttömyyttä. Työvoimakoulutuksen avulla ylläpidettiin työttömien
ammattitaitoa ja tukityöllistämisellä estettiin työttömien syrjäytymistä työmarkkinoilta.
Opinnäytetyöni tarkoituksena oli arvioida työvoimapoliittisten toimenpiteiden vaikuttavuutta
Suomessa ja Kainuussa 1990-luvulla. Tarkoitus oli myös selvittää kenelle työvoimapoliittiset
toimenpiteet kohdistetaan ja pohtia kohdistuksen oikeudenmukaisuutta.
Opinnäytetyöni tarkastelee 1990-luvun työttömyyden kehittymistä, syitä suureen työttömyyteen,
työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia sekä millaisin työvoimapoliittisin toimenpitein työttömien
määrää yritettiin vähentää 1990-luvulla. Opinnäytetyöni koostuu työvoimapoliittisten
toimenpiteiden vaikuttavuutta koskevien tutkimusten kirjallisuuskatsauksesta sekä empiirisestä
osasta, joka pohjautuu työministeriön työnvälitystilastoihin vuosilta 1991–1999. Näiden tilastojen
pohjalta on tehty taulukot ja excel-ohjelmalla graafisia kuvioita.
Kainuussa työvoimapoliittisten toimenpiteiden vaikuttavuus ei ollut yhtä hyvä kuin Etelä-Suomessa. Kainuussa tukitöillä katkaistiin työttömyyttä ja estettiin syrjäytymistä, varsinkin 1990-luvun pahimpina työttömyysvuosina. Vaikuttavuustavoitteet ohjasivat työvoimakoulutusta
helpommin työllistyviin työttömiin. Työvoimakoulutukseen valikoitui pääasiassa alle kuusi
kuukautta työttömänä olleita ja pitkäaikaistyöttömien osuus työvoimakoulutukseen osallistuneista
oli korkeimmillaankin vain 20 prosenttia. Juuri pitkäaikaistyöttömät tarvitsisivat ammatillista
työvoimakoulutusta kaikkein eniten, sillä heidän keskimääräistä alhaisempi koulutustasonsa ja
ammattitaidottomuutensa ovat suurimmat työllistymisen esteet.
Julkisen sektorin tukityöllistäminen ei juuri auttanut työttömiä työllistymään avoimille
työmarkkinoille. Yksityisellä sektorilla tukityöllistämisen vaikuttavuus oli hiukan parempi.
Merkittäviä eroja eri sektoreille työllistettyjen työttömien välillä ei ollut. Työvoimakoulutuksen
vaikuttavuus oli suhteellisen vähäinen. Saadut tulokset ovat kuitenkin vain suuntaa-antavia, koska
puuttuvien työllisyystilanne-tietojen osuus oli suhteellisen suuri.
voimakkaasti. Vuosina 1991–1994 katosi 450 000 työpaikkaa. Työvoimapoliittisten toimenpiteiden
avulla koetettiin vähentää työttömyyttä. Työvoimakoulutuksen avulla ylläpidettiin työttömien
ammattitaitoa ja tukityöllistämisellä estettiin työttömien syrjäytymistä työmarkkinoilta.
Opinnäytetyöni tarkoituksena oli arvioida työvoimapoliittisten toimenpiteiden vaikuttavuutta
Suomessa ja Kainuussa 1990-luvulla. Tarkoitus oli myös selvittää kenelle työvoimapoliittiset
toimenpiteet kohdistetaan ja pohtia kohdistuksen oikeudenmukaisuutta.
Opinnäytetyöni tarkastelee 1990-luvun työttömyyden kehittymistä, syitä suureen työttömyyteen,
työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia sekä millaisin työvoimapoliittisin toimenpitein työttömien
määrää yritettiin vähentää 1990-luvulla. Opinnäytetyöni koostuu työvoimapoliittisten
toimenpiteiden vaikuttavuutta koskevien tutkimusten kirjallisuuskatsauksesta sekä empiirisestä
osasta, joka pohjautuu työministeriön työnvälitystilastoihin vuosilta 1991–1999. Näiden tilastojen
pohjalta on tehty taulukot ja excel-ohjelmalla graafisia kuvioita.
Kainuussa työvoimapoliittisten toimenpiteiden vaikuttavuus ei ollut yhtä hyvä kuin Etelä-Suomessa. Kainuussa tukitöillä katkaistiin työttömyyttä ja estettiin syrjäytymistä, varsinkin 1990-luvun pahimpina työttömyysvuosina. Vaikuttavuustavoitteet ohjasivat työvoimakoulutusta
helpommin työllistyviin työttömiin. Työvoimakoulutukseen valikoitui pääasiassa alle kuusi
kuukautta työttömänä olleita ja pitkäaikaistyöttömien osuus työvoimakoulutukseen osallistuneista
oli korkeimmillaankin vain 20 prosenttia. Juuri pitkäaikaistyöttömät tarvitsisivat ammatillista
työvoimakoulutusta kaikkein eniten, sillä heidän keskimääräistä alhaisempi koulutustasonsa ja
ammattitaidottomuutensa ovat suurimmat työllistymisen esteet.
Julkisen sektorin tukityöllistäminen ei juuri auttanut työttömiä työllistymään avoimille
työmarkkinoille. Yksityisellä sektorilla tukityöllistämisen vaikuttavuus oli hiukan parempi.
Merkittäviä eroja eri sektoreille työllistettyjen työttömien välillä ei ollut. Työvoimakoulutuksen
vaikuttavuus oli suhteellisen vähäinen. Saadut tulokset ovat kuitenkin vain suuntaa-antavia, koska
puuttuvien työllisyystilanne-tietojen osuus oli suhteellisen suuri.