Paloturvallisuus lypsykarjatiloilla
Tiilikainen, Sanna (2011)
Tiilikainen, Sanna
Laurea-ammattikorkeakoulu
2011
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201105279944
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201105279944
Tiivistelmä
Paloturvallisuus on tärkeä osa lypsykarjatilojen turvallisuutta. Liian usein kuulee tulipaloista maatiloilla, joissa tuhoutuneiden rakennusten lisäksi on menetetty ainakin osa eläimistä. Miettimällä tilakohtaisia pelastumissuunnitelmia ja puuttumalla epäkohtiin ajoissa, voidaan parantaa paloturvallisuutta, ehkäistä tulipaloja ja välttää myös taloudellisia vahinkoja.
Paloturvallisuusriskejä eläinrakennuksissa voivat aiheuttaa esimerkiksi vialliset sähköjohdot ja –laitteet, lämpökeskus rakennuksen sisällä sekä yleinen epäjärjestys. Uusia kotieläinrakennuksia suunniteltaessa on mietittävä miten rakennus palo-osastoidaan ja mitä valitaan kantaviksi materiaaleiksi. Näiden perusteella rakennukset luokitellaan kolmeen eri palotekniseen luokkaan, P1-P3. Maatilarakennukset luokitellaan yleensä alhaisimpaan P3-luokkaan.
Pelastussuunnitelma on pakollinen vain suurilla, vähintään 30 lypsylehmän tiloilla sekä niillä tiloilla, joiden kotieläinrakennusten rakentamista on tuettu valtion varoista. Pelastussuunnitelman voi teettää esimerkiksi turvallisuussuunnittelijalla, mutta sen voi laatia myös itse. Pelastussuunnitelma on hyväksytettävä pelastusviranomaisilla. Kirjallisen pelastussuunnitelman lisäksi kotieläintiloilla kannattaa järjestää eläinten pelastusharjoitus. Harjoitus voidaan pitää vain oman väen voimin tai yhteistyössä paikallisen pelastuslaitoksen kanssa, jolloin pelastushenkilöstö pääsee samalla tutustumaan kohteen eläintiloihin. Tositilanteessa harjoituksesta on hyötyä eläinten käsittelyn kannalta, koska harjoiteltaessa naudat oppivat nopeasti kulku-reitin ulos navetasta.
Naudan luontainen käyttäytyminen lauma- ja saaliseläimenä tulee ottaa huomioon kaikessa käsittelyssä. Näin eläimen liikuttelu helpottuu ja vaaratilanteita osataan välttää. Onnettomuudessa naudat saavat usein monenlaisia vammoja. Eläimet kannattaa tutkia yhdessä eläinlääkärin kanssa, ennen kuin tehdään hoito- tai lopetuspäätös.
Opinnäytetyötä varten tehtiin kysely lypsykarjatiloille. Kyselyllä haluttiin selvittää ovatko tilat varautuneet onnettomuuksiin, onko onnettomuuksia ollut ja miten niistä on selvitty sekä ovatko tilat varautuneet eläinten pelastamiseen ja jatkohoitoon. Vastauksista kävi ilmi, että pelastussuunnitelma on vain muutamalla tilalla. Melkein kaikki tilat ovat kuitenkin jotenkin varautuneet eläinten pelastamiseen ja miettineet jatkosijoituspaikkoja. Myös palolaitoksilta kysyttiin varautumisesta eläintilojen onnettomuuksiin. Palolaitoksilla on koulutusta yksiköstä riippuen vuosittain, mutta koulutuksen määrä koettiin liian vähäiseksi. Yleisesti palomiehet toivovat palolaitosten ja kotieläintilojen välistä yhteistyötä, jolloin koulutusta voitaisiin antaa vastavuoroisuusperiaatteella molemmille. Palomiehet pääsisivät harjoittelemaan suurten eläinten käsittelyä ja tilan väkeä voitaisiin puolestaan opastaa tulipalon alkusammutuksessa.
Paloturvallisuusriskejä eläinrakennuksissa voivat aiheuttaa esimerkiksi vialliset sähköjohdot ja –laitteet, lämpökeskus rakennuksen sisällä sekä yleinen epäjärjestys. Uusia kotieläinrakennuksia suunniteltaessa on mietittävä miten rakennus palo-osastoidaan ja mitä valitaan kantaviksi materiaaleiksi. Näiden perusteella rakennukset luokitellaan kolmeen eri palotekniseen luokkaan, P1-P3. Maatilarakennukset luokitellaan yleensä alhaisimpaan P3-luokkaan.
Pelastussuunnitelma on pakollinen vain suurilla, vähintään 30 lypsylehmän tiloilla sekä niillä tiloilla, joiden kotieläinrakennusten rakentamista on tuettu valtion varoista. Pelastussuunnitelman voi teettää esimerkiksi turvallisuussuunnittelijalla, mutta sen voi laatia myös itse. Pelastussuunnitelma on hyväksytettävä pelastusviranomaisilla. Kirjallisen pelastussuunnitelman lisäksi kotieläintiloilla kannattaa järjestää eläinten pelastusharjoitus. Harjoitus voidaan pitää vain oman väen voimin tai yhteistyössä paikallisen pelastuslaitoksen kanssa, jolloin pelastushenkilöstö pääsee samalla tutustumaan kohteen eläintiloihin. Tositilanteessa harjoituksesta on hyötyä eläinten käsittelyn kannalta, koska harjoiteltaessa naudat oppivat nopeasti kulku-reitin ulos navetasta.
Naudan luontainen käyttäytyminen lauma- ja saaliseläimenä tulee ottaa huomioon kaikessa käsittelyssä. Näin eläimen liikuttelu helpottuu ja vaaratilanteita osataan välttää. Onnettomuudessa naudat saavat usein monenlaisia vammoja. Eläimet kannattaa tutkia yhdessä eläinlääkärin kanssa, ennen kuin tehdään hoito- tai lopetuspäätös.
Opinnäytetyötä varten tehtiin kysely lypsykarjatiloille. Kyselyllä haluttiin selvittää ovatko tilat varautuneet onnettomuuksiin, onko onnettomuuksia ollut ja miten niistä on selvitty sekä ovatko tilat varautuneet eläinten pelastamiseen ja jatkohoitoon. Vastauksista kävi ilmi, että pelastussuunnitelma on vain muutamalla tilalla. Melkein kaikki tilat ovat kuitenkin jotenkin varautuneet eläinten pelastamiseen ja miettineet jatkosijoituspaikkoja. Myös palolaitoksilta kysyttiin varautumisesta eläintilojen onnettomuuksiin. Palolaitoksilla on koulutusta yksiköstä riippuen vuosittain, mutta koulutuksen määrä koettiin liian vähäiseksi. Yleisesti palomiehet toivovat palolaitosten ja kotieläintilojen välistä yhteistyötä, jolloin koulutusta voitaisiin antaa vastavuoroisuusperiaatteella molemmille. Palomiehet pääsisivät harjoittelemaan suurten eläinten käsittelyä ja tilan väkeä voitaisiin puolestaan opastaa tulipalon alkusammutuksessa.