Neuropsykiatrisesti oireileva lapsi alakoulussa : kuvaus opettajien ja avustajien tietämyksestä ja kokemistaan valmiuksista neuropsykiatrisesti oireilevien lasten kohtaamiseen ja tukemiseen kouluarjessa
Hakala, Riikka (2016)
Hakala, Riikka
Metropolia Ammattikorkeakoulu
2016
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2016121019799
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2016121019799
Tiivistelmä
Kehityksellisten neuropsykiatristen häiriöiden, kuten ADHD:n ja autismikirjon häiriöiden esiintyvyys on lisääntynyt. Häiriöiden tunnistaminen ja hoitaminen sekä kuntoutus lapsen arkiympäristössä ovat keskeisiä tekijöitä lapsen elämänlaadun parantamisessa. Aikaisella puuttumisella lapsen haasteisiin voidaan ennaltaehkäistä mm. lapsen itsetunnon alenemista, sosiaalisessa kanssakäymisessä ilmeneviä ongelmia ja liitännäishäiriöiden syntymistä.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin alueen alakouluikäisten (1-6 lk) lasten luokkatyöntekijöinä toimivien opettajien ja avustajien tietämystä neuropsykiatrisista häiriöistä sekä heidän kokemuksiaan siitä, millaisia valmiuksia kohdata ja tukea neuropsykiatrisesti oireilevia lapsia koulussa he omaavat.
Tutkimus oli kuvaileva, pääosin kvantitatiivinen tutkimus. Tiedonkeruu suoritettiin kyselylomakkeella, jossa hyödynnettiin sähköistä Webropol-tutkimustyökalua. Vastaajat valittiin ryväsotantaa käyttäen. Tutkimuksen otokseksi muodostui 66 vastaajaa (n=66). Aineisto analysoitiin määrällisten kysymysten osalta SPSS-21-tilasto-ohjelmalla. Kyselyn kaksi avointa kysymystä analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin piirtein.
Lähes puolet (45,4 %) vastaajista koki, että heillä ei ole koulutusta tai muulla tavoin hankittua osaamista neuropsykiatristen lasten kohtaamiseen. Neuropsykiatristen häiriöiden oireilu oli siitä huolimatta suurimmalle osalle vastaajista tuttua. Tutkimuksessa esiin tulleista kuntou-tuskeinoista vastaajat kokivat käyttävänsä lähes suurinta osaa (67,7 %). Eniten käytettyjä olivat luokassa olevat rutiinit, positiivisen palautteen antaminen, henkilökohtainen ohjaus, sopivan istumapaikan järjestäminen ja lapsen yksilöllinen huomioiminen. Lähes kaikki vastaajat (95,4 %) kokivat olevansa kiinnostuneita saamaan lisätietoa neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen kohtaamiseen ja kuntouttamiseen liittyen. Alle puolet (42,2 %) vastaajista koki omaavansa riittävät valmiudet auttaa neuropsykiatrisesti oireilevaa lasta.
Kadon oltua tässä tutkimuksessa toivottua suurempi ei tutkimustuloksia voi yleistää koko tutkimuksen perusjoukkoon. Vastauksista oli kuitenkin havaittavissa, että tietämystä neuropsykiatrisista häiriöistä on vaihtelevasti ja omat valmiudet kohdata neuropsykiatrisesti oireilevia lapsia koettiin osittain puutteellisiksi. Tästä huolimatta tutkimuksessa esiin tulleita kuntoutuskeinoja koettiin enimmäkseen käytettävän. Vastaajat kokivat, että olivat kiinnostuneita lisäkoulutukselle neuropsykiatrisen lapsen kohtaamiseen ja kuntouttamiseen liittyen. Lisäkoulutuksen suuri halukkuus kertonee siitä, että omia valmiuksia haluttiin lisää, omista valmiuksista oltiin epävarmoja tai kohtaamiset neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen kanssa koettiin jo olemassa olevista valmiuksista huolimatta haasteellisiksi.
Neuropsykiatristen häiriöiden oireiden sekä kuntoutuksen merkityksen tunteminen luo pohjan neuropsykiatrisen lapsen arvostavalle kohtaamiselle. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimuksia ei-lääkkeellisten, psykososiaalisten kuntoutusmuotojen vaikuttavuudesta. Erityisen tärkeää olisi kuulla enemmän vanhempia ja lapsia itseäänkin siitä, millaisista kuntoutuskeinoista he kokevat olleen hyötyä kouluarjessa.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin alueen alakouluikäisten (1-6 lk) lasten luokkatyöntekijöinä toimivien opettajien ja avustajien tietämystä neuropsykiatrisista häiriöistä sekä heidän kokemuksiaan siitä, millaisia valmiuksia kohdata ja tukea neuropsykiatrisesti oireilevia lapsia koulussa he omaavat.
Tutkimus oli kuvaileva, pääosin kvantitatiivinen tutkimus. Tiedonkeruu suoritettiin kyselylomakkeella, jossa hyödynnettiin sähköistä Webropol-tutkimustyökalua. Vastaajat valittiin ryväsotantaa käyttäen. Tutkimuksen otokseksi muodostui 66 vastaajaa (n=66). Aineisto analysoitiin määrällisten kysymysten osalta SPSS-21-tilasto-ohjelmalla. Kyselyn kaksi avointa kysymystä analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin piirtein.
Lähes puolet (45,4 %) vastaajista koki, että heillä ei ole koulutusta tai muulla tavoin hankittua osaamista neuropsykiatristen lasten kohtaamiseen. Neuropsykiatristen häiriöiden oireilu oli siitä huolimatta suurimmalle osalle vastaajista tuttua. Tutkimuksessa esiin tulleista kuntou-tuskeinoista vastaajat kokivat käyttävänsä lähes suurinta osaa (67,7 %). Eniten käytettyjä olivat luokassa olevat rutiinit, positiivisen palautteen antaminen, henkilökohtainen ohjaus, sopivan istumapaikan järjestäminen ja lapsen yksilöllinen huomioiminen. Lähes kaikki vastaajat (95,4 %) kokivat olevansa kiinnostuneita saamaan lisätietoa neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen kohtaamiseen ja kuntouttamiseen liittyen. Alle puolet (42,2 %) vastaajista koki omaavansa riittävät valmiudet auttaa neuropsykiatrisesti oireilevaa lasta.
Kadon oltua tässä tutkimuksessa toivottua suurempi ei tutkimustuloksia voi yleistää koko tutkimuksen perusjoukkoon. Vastauksista oli kuitenkin havaittavissa, että tietämystä neuropsykiatrisista häiriöistä on vaihtelevasti ja omat valmiudet kohdata neuropsykiatrisesti oireilevia lapsia koettiin osittain puutteellisiksi. Tästä huolimatta tutkimuksessa esiin tulleita kuntoutuskeinoja koettiin enimmäkseen käytettävän. Vastaajat kokivat, että olivat kiinnostuneita lisäkoulutukselle neuropsykiatrisen lapsen kohtaamiseen ja kuntouttamiseen liittyen. Lisäkoulutuksen suuri halukkuus kertonee siitä, että omia valmiuksia haluttiin lisää, omista valmiuksista oltiin epävarmoja tai kohtaamiset neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen kanssa koettiin jo olemassa olevista valmiuksista huolimatta haasteellisiksi.
Neuropsykiatristen häiriöiden oireiden sekä kuntoutuksen merkityksen tunteminen luo pohjan neuropsykiatrisen lapsen arvostavalle kohtaamiselle. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimuksia ei-lääkkeellisten, psykososiaalisten kuntoutusmuotojen vaikuttavuudesta. Erityisen tärkeää olisi kuulla enemmän vanhempia ja lapsia itseäänkin siitä, millaisista kuntoutuskeinoista he kokevat olleen hyötyä kouluarjessa.